Kun ei osaa sanoittaa

Pääni on täynnä ajatuksia ja mielipiteitä mutta joku tulppa estää niitä tulemasta ulos. Muuttumasta sanoiksi ja lauseiksi jotka osaisivat kuvata ajatukseni oikein. Näppiksessä on kaikki sanojen taimenet. Kirjaimet tutuilla pakoillaan, mutta tavoittamattomissa. Olen näppäilyt niitä kuin soittaja hajasointuja. Hakenut tuntumaa ja sanojen rytmiä. Aloittanut moneen kertaa ja pyyhkinyt pois. Lause toisensa jälkeen on mitätöitynyt.

Dg. Kirjoituslukko NUD. Tarkemmin määrittelemätön vaiva, jonka yleisimpänä ilmenemismuotona on kirjoitettujen sanojen puute.

Elän bloggarin painajaista. Voihan että, sano :/

Tunnen vastuuta siitä mitä sanon ja mitä esitän täällä blogissa. Vaikka vaan höpisen teen sen tositarkoituksella. Joskus vaivun sellaiseen surkeaan olotilaan, etten usko että ketään maailmassa kiinnostaisi nämä mun jutut. Mun elämä, mun ajatukset, mun koti, mun vaatteet, mun tekemiset tai tekemättä jättämiset ja mitä näitä kaikkia onkaan. Mitä universumi yhdestä pienestä, kun maailma on täynnä valovoimaisia ihmisiä, jotka hehkuvat ehtymättömiä ideoitaan ja energiaa kilometrien päähän.

Tällaiset ajatukset (vaikka ovatkin realistisia) voivat olla vuorien kokoisia esteitä kirjoittamiselle. Olen nyt sellaisen vuoren juurella. Katselen ylöspäin niin että niskaa pakottaa. Enkä osaa tietä tästä eteenpäin. En ainakaan ellen kerro teille että nyt sanat ovat kateissa. Että tiedätte.

Tyhjän näytön syndrooma. Tätä samaako se on kun kirjailijat ja taiteilijat tuijottavat eteensä eivätkä saa mitään aikaiseksi? Kustannusyhtiöt ja töiden tilaajat odottavat malttamattomana tuloksia. Hengittävät niskaan. Eikä mitään näkyvää synny.

Mulla on toki ihan eri juttu. Tästä ei kuukausipalkkani ole kiinni. Tätä ei ole kirjattu tuloskorttiin. Blogi on mieleinen harrastus. Mutta se on harrastus tositarkoituksella. 

Mun pitäis päästä täydellisyyden tavoittelusta. Se on esteistä suurin. Että kaikki olisi aina niin perfect. Parasta mitä osaan.  Pitäisi osata olla armollinen itselle niin kuin olen aina toisille.

Toisaalta, miksi tehdä mitään jos ei yritä tehdä sitä kunnolla, eikö vaan. En halua että blogini on huolimattoman ja suttuisen oloinen. Hutaistua en tavoittele. Se on lukijoiden aliarvioimista. Eikä se ole minua.

Jukka Kajava – muistatteko tuon tiukan teatterikriitikon ja televisio-ohjelmien arvostelijan joka ei tuntunut antavan armoa kenellekään – kirjoitti kerran että kun käsikirjoittajalta loppuvat ideat, laitetaan ohjelmassa lauluksi tai muistellaan menneitä. Pitää muuten paikkansa. Olen moneen kertaan huomannut. Seuratkaa vaikka.

Tehdään nytkin niin. Laulamaan en ala, paratkoon sentään! mutta katsellaan kuvia. Kuvia jotka parhaimmillaan voivat itsessään olla tarinoita. Tunnelmien, maisemien ja tapahtumien kuvauksia. Ilman ensimmäistäkään sanaa.

Katsellaan kun kevät tekee tuloaan merenrannalle. Sulattelee lumet ja jäät. Paistattaa aurinkoa siniseltä taivaalta. Sai meikäläisenkin kirmaamaan jäälautalle ilman vähäisintäkään epäröintiä. 

Kevät on vuoden parasta aikaa, jos multa kysytään.

Huh kun helpotti. Että kerroin.Tunnustin mun ahdingon. Takakireen tunteen, että aina olisi oltava niin hyvä. Kukaan ei sitä minulta vaadi. Muut kuin minä itse. Joskus sitä menee sen vaatimuksen kanssa täydelliseen juntturaan.

Kyllä tämä tästä niinkuin kaikki alamäet ja notkopaikat elämässä. Niistä selvitään, lohduttaa hän itseään. 

Kiitos kun kuuntelit.

Ihanaa Soili, että olet liittynyt blogin seuraajaksi. Lämpimästi tervetuloa joukkoon <3

Kevään odotusta kaikki te siellä. Sii juu!

Ihan muuten hatusta vedetty tuo diagnoosi. Ei sellaista ole. Mutta saisi olla. Kaikille samasta vaivasta kärsiville ;)