Havuja ja kanervia

- ja paljon muistoja

 

Äitini puolen isovanhempia en ole koskaan tavannut. Olin tasan kuukauden ikäinen kun äidin äitini kuoli, äidin isä jo aiemmin. Valokuvista olen nähnyt isovanhempani ja äitini piti vanhempiaan läsnä kertomalla tarinoita, muistelemalla. 

Isovanhempani on haudattu toiselle paikkakunnalle. Haudalla käytiin silloin tällöin, mutta aina ennen pyhäinpäivää. Aamuaikaisella noustiin ensimmäiseen junaan. Mukana havut, sammalkranssi ja eväitä. Perillä juna-asemalta käveltiin parin kilometrin matka kirkolle säässä kuin säässä. Hauta siistittiin, peiteltiin havuilla ja sammalkranssi aseteltiin kauniisti niiden päälle. Joskus, kun oli oikein kylmä, lämmiteltiin kirkossa, jonne suntio meidät päästi vaikka olikin vielä aikainen aamu. Kirkolta käveltiin samaa reittiä takaisin. Matkan varrella on kallioinen metsä, jonne mentiin syömään eväät. Oltiin ihan oikealla retkellä. 

 Nämä perinteet jatkuivat vain vähän muuttuneina äitini kuolemaan asti. Sammalkranssi vaihtui kanerviksi, toisinaan matka tehtiin autolla mutta samaa reittiä. Haudalle sytytettiin kynttilä kun niiden käyttö yleistyi.

Äitini oli sisaruksistaan viimeinen. Hänen jälkeensä olen jatkanut perinettä - vaikka, anteeksi vaan äiti - olit sitä mieltä ettei jälkeesi enää hautaa tarvitsisi hoitaa. Sanoit sen painokkaasti monta kertaa, mutta kun...

Siihen liittyy niin paljon yhteisiä muistoja. Matkalla muistelen omaa lapsuuttani. Mukana on omia lapsiani eri kokoonpanoissa. Heille kerron samoja tarinoita, joita äitini kertoi ja täydennän kerrontaa omilla tarinoillani. Muistoillani. Eväät syödään kalliolla metsän reunassa. Kahvi on samassa termoskannussa kuin aina ennenkin. Posliinimukit kuten silloin lapsuudessani.

Koko elämähän on muistoja. Niiden muistamista ja uusien muistojen tekemistä.
Ja niin kauan kuin yksikin meidät muistaa, olemme olemassa. 

Tänäänkin on yksi muisto liittynyt muiden muistojen joukkoon. Yhteinen retkipäivä.