- mietteitä ystävyydestä
ja sen kääntöpuolesta
Ystävyys on lämmin sana. Siihen liittyy yhdessäoloa,
yhteisiä kokemuksia. Se liittää yhteen.
Ystävyyttä on monenlaista. Sen merkitys on jokaiselle
omansa. Ystävän kanssa jaetaan ilot ja surut. Ystävälle uskoudutaan. Ystävä
tuntee meidät paremmin kuin muut. Joskus paremmin kuin jopa oman perheen
jäsenet. Ystävälle saatetaan kertoa asioita, joita kukaan muu ei koskaan kuule.
Ystävään luotetaan. Ystävää autetaan, mennään vaikka tuleen makaamaan jos se auttaa ystävää. Ystävän kanssa parannetaan maailmaan ja ryhdytään ihan päättömältäkin tuntuviin hankkeisiin. Mikään ei mene pieleen kun sen tekee ystävän kanssa.
Ystävyys voi olla elämän ikäistä tai osa-aikaista, jokin
ajanjakso elämässä. Joskus ystävyys syntyy harrastuksen tai työtehtävän myötä, kun löytyy yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Sanotaan, että pysyvimmät ystävyyssuhteet luodaan
lapsuudessa ja nuoruudessa. Mutta kyllä ystävyys voi syntyä ja kantaa pitkälle
myöhemmälläkin iällä.
Lapsuuden ystävyys, nuoruuden ystävyys, aikuisystävyys.
Ystävyys muuttuu iän myötä. Lapsena ystävä on paras leikkikaveri, murrosiässä
luottotyyppi, jonka kanssa hullutellaan ja mokataan. Tehdään ihan kaikki
yhdessä. Aikuisena ystävän merkitys muuttuu. Kaikilla on ruuhkavuotensa,
opiskelua, perheen perustamista, työelämää. Aina ei aika ja energia riitä
tapaamisiin tai pitkiin puheluihin. Ystävä ei ole samalla tavalla läsnä kuin
aikaisemmin mutta kaiken aikaa olemassa. Tietoisuus ystävästä lämmittää.
Ajatuksissaan lähettää kauniita ajatuksia ja vakaasti aikoo olla yhteydessä
mitä pikimmin. Joskus se voi venähtää vähän pidemmällekin. Onneksi ystävän
kanssa voi aina jatkaa siitä mihin on jäänyt.
Ystävyyden nimissä tehdään niin hyvää kuin pahaakin.
Ystävyyteen voidaan vedota, kiristää, piinata ja hyväksi käyttää. Vilpitön
ystävyys kantaa mukanaan vaaleanpunaisia silmälaseja, joiden läpi todellisuus
ei näyttäydy katsojalleen sellaisena kuin se on. Ystävyys kestää ja ystävä
jaksaa. Pahimmillaan sitä voi käyttää määrättömästi hyväksi.
Ystävyyden irtisanominen on myös mahdollista. Yhtälailla
kuin parisuhteessa myös ystävyydessä voidaan kasvaa erilleen. Kummankin
kehityskaaret kulkevat omaa rataansa. Toisen ystävyys voi painaa enemmän,
vaatia enemmän, antaa vähemmän. Vaikka ystävyydessä ei parhaimmillaan ole
kysymys antamisesta tai ottamisesta vaatii ystävyys tasapainoa voidakseen
hyvin. Tunnetta että saa ja voi antaa. Ei materiaa, vaan henkistä pääomaa.
Olen joutunut irtisanomaan pitkäaikaisimman
ystävyyteeni. Lapsuudesta asti kestäneen, puolivuosisataisen. Se ei ollut hetken
mielijohde vaan pitkäaikainen, vuosien prosessi. Kun eräänä päivänä katsoin
taaksepäin, näin yhteisen aikamme juuri sellaisena millaiseksi se oli
muodostunut. Vähän antavaksi, paljon ottavaksi. Olin järkyttynyt, pettynyt ja
lopulta vihainen. Koskaan ikinä milloinkaan en olisi uskonut näin käyvän. Ikinä
en olisi uskonut tulevani niin hyväksikäytetyksi. Mutta niin kuitenkin kävi.
Ystävyys voi muodostua taakaksi. Pahan mielen tuottajaksi.
Painolastiksi. Se voi valvottaa öisin ja viedä kaiken energian. Suru voi olla ystävyyden kääntöpuoli.
Silloin siinä
ei ole enää tunnetta yhteisestä.
Se
ei enää ansaitse arvonimeä ystävyys.
Sille on käännettävä selkänsä.
On
jatkettava matkaa, kun ei ole syytä jäädä.
Tunne, joka
voi haikeudestaan huolimatta olla vapauttava.
Ystävyydestä - niin, siitä voi myös vapautua.
Hyvää uutta viikkoa te siellä. Sii juu!
Onneksi itse olen vielä saanut pitää lapsuuden ystäväni ystävinäni, mutta muita on matkalla tipahtanut. On juurikin niitä jotka ottivat ja imivät kaiken energian. On niitä, jotka uskoivat ystävyyden ottavan vastaan mitä kuraa tahansa. Ja sitten on niitä, jotka olisivat pysyneet elossa vain minun aktiivisuuteni ansiosta. Aina nämä ystävät vetosivat kiireeseen, kuinka kiva, että sinä viitsit pitää yhteyttä, kiva aina nähdä... Ehkä en sitten ollut heille se hyvä ja tärkeä ystävä, mutta en jaksanut enää roikkua mukana.
VastaaPoistaTämän hetken parhaimman ystäväni olen tuntenut reilu 12 vuotta, rakas ukkokultani <3 Hän on ainoa, joka tietää minusta ihan kaiken. Onhan meilläkin kipukohtamme, mutta aina niistä on selvitty.
Ystävänpäivä on joka päivä, joten hyvää ystävänpäivää <3
Tunnistan nuo ystävyysturistit, sitkeästi siivellä keikkuvat, "ystävyyden" nimissä kaiken itselleen ottavat. Jotka pitävät toista ämpärinä, jonne voi oksentaa pahan olonsa, ilman että tulee edes mieleen kysyä mitä toiselle kuuluu... Huh!
PoistaIhanaa, kun oma elämänkumppani on myös ystävä. Mun mielestä sellainen on hyvä kombo :)
<3 Kiitos ihana! Ystävänpäivä se todellakin on joka päivä.
Oikein hyvää ystävänpäivää Tuija <3
Nyt rupesi itkettämään, sillä kuvailit niin hyvin ystävyydestä luopumisen, pitkäaikaisesta sellaisesta ja miten pitkä prosessi päätöksen teko oli ja mitä kipua asia vieläkin aiheuttaa. Ystäväni on joka päivä vieläkin mielessä, puhun hänelle ja kerron aina miksi, koska suoraan ei voinut sanoa, koska eihän hänessä mitään vikaa ollut, minussa oli ja paljonkin ja suoraan myös sanoi sen, mutta ei koskaan mitään hyvää osannut sanoa. Suurin syy oli varmastikin yksipuolisuus, kun toinen ei koskaan kysynyt, mitä minulle kuuluu, lopulta tunsin itseni käyttöastiaksi, jolle toinen vuosi vuodelta purkaa kaiken, haukottelee jos minä kerron yhden virkkeen omaani. Vieläkin ahdistaa ja kuristaakin nämä tunteet, mutta vapautus on ollut sen arvoinen, vaikka olikin yksiä elämäni vaikeimpia päätöksiä Meillä ystävyyttä takana miltei 30-vuotta.
VastaaPoistaVoimia sinulle, tiedän että olo on vapautunut, mutta tiedän, että kaihomielenä tulee muisteltua välillä niitä hyviä hetkiä, joskus kysyttyä jopa teinkö oikein ja monesti purettua mieltä myös kaikesta vääryydestä mitä on koettu.
Hieno postaus, kiitos niin paljon tästä. <3
Voi Tiia <3
PoistaYstävyydessä raastavinta on toispuoleisuus ja sen tajuaminen. Että on itse suhteen voimavara, kukkakeppi johon voi aina nojata ja joka tukee, mutta jonka asiat eivät pätkääkään toista kiinnosta. Todellakin, saa vain pitkän haukotuksen osakseen ja nopean keskustelun kääntämisen takaisin "oikeisiin asioihin". Eli siihen toiseen. Siihen väsyin. Ja taloudelliseen hyväksikäyttöön. Kun se tuli kuvaan mukaan avautui tämän (=minä) puupään silmät. Nuhtelin itseäni moneen kertaan kun näin kaiken niinkuin se todellisuudessa oli. Edelleenkin ihmettelen millainen pässi olin. Itselleen(kin) on oltava armollinen. Kaikella on aikansa ja paikkansa.
Suren sitä, että ystävyys meni niinkuin meni. Elinikäinen ystävyys kun tuntuu arvolta jo sen pituuden takia. Mutta olen myös huojentunut. Pahaa mieltä ei enää tarvitse kantaa. Muuta kun joskus muistellessa.
Kiitos Tiia <3 Ole hyvä.
Kirjoitit niin hyvin, että mulla lyö nyt ihan tyhjää, kun yritän kirjoittaa tähän jotain järkevää. Ei siirry ajatukset päästä sanoiksi nyt :)
VastaaPoistaKoko kouluajan ja nuoruusvuodet mulla oli yksi ja sama paras ystävä. Ja vaikkei koskaan tietoisesti lakattukaan pitämästän yhteyttä, elämä vaan kuljetti niin eri teille, että se jäi. Silti aina ilahdutaan, kun sattumalta toisiimme törmätään (asutaan taas samassa kaupungissa), mutta ei meillä muuta yhteistä ole kuin ne lapsuusmuistot.
Myöhempien ns. ystävien kanssa minusta tuli se osapuoli, joka aina kuuntelee ja tukee ja vaikenee omista murheistaan, vaikka niitäkin on elämän varrella riittänyt. Ja minä tunnun olevan myös se, joka pyytää mukaan milloin minnekin ja kutsuu käymään. Mutta toisinpäin ei juuri koskaan.
Nyttemmin olen ajatellut, että annan olla. En enää kysele perään, enkä halua olla pelkästään se muidenkin lasteja kantava osapuoli, vaan keskittyä enemmän siihen, mikä minulle itselleni on tärkeää. Ja onneksi kaiken sen voi jakaa oman parhaan ystäväni eli aviomiehen kanssa. On ainut, joka ei kyseenalaista mitään ja jonka kanssa voi jakaa kaiken sen mitä päässä liikkuu. Ja joka tarpeen tullen myös palauttaa maan pinnalle ja pistää asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Se on ihan tervetullutta realismia, koska toisinaan olen sen sortin mestarimurehtija, ettei mitään järkeä..
Luopuminen on haikeaa, mutta tärkeää on myös ajatella välillä ihan vaan itseään ja omaa parastaan <3
Kiitos Annukka <3
PoistaJotkut ystävistä jäävät pois elämästä vähän niinkuin huomaamatta. Ovat juuri niitä elämän "osa-aikaisia" ystäviä. Kun yhteinen elämänvaihe ohittuu, jää myös kaveruus. Sellaisia ystäviä on kiva satunnaisesti tavata, mutta yhteydenpito ei ole aktiivista, jos sitä on ollenkaan. Mullakin on koulukavereita, joita on mukava tavata jos kohdakkain osutaan, mutta ei siinä sitten ole muuta.
Ymmärtäväinen kuuntelija helposti ajautuu ystävyydessä vastaanottajaksi mutta joka itse usein jää vaille tarvitsemaansa kuulijaa ja tukijaa. Luulen että tällainen vastavuoroton ystävyys syö meitä eniten. Sellainen yleensä loppuu kun toinen ei enää viitsi olla "pelkkänä korvana". Meillä kaikilla on oikeus tulla osaltamme kuulluksi. Jos missä niin ystävyydessä pitäisi olla niin.
Ystävyys oman kumppanin kanssa on mukavaa. Omalta osaltaan se liittää kumppanit tiiviimmin yhteen. Antaa paljon iloa elämään <3
Kyllä Annukka, olen samaa mieltä. Myös itseään on ajateltava. Ehdottomasti.
Onneksi siinä iän myötä harjaantuu :)
Hieno kirjoitus ystävyydestä! Omat silmäni avautuivat 30 vuoden ystävyyden jälkeen. Vaikka tunsin ystäväni hyvin, huomasin, että hän ei tuntenut minua lainkaan. Häntä ei ollut koskaan kiinnostunut tutustumaan. Hän oli vain keksinyt minulle itselleen sopivan roolin, jota minun olisi pitänyt ilmeisesti koko loppuikäni toteuttaa. Kun en enää suostunut, niin tuli loppu. Helpottavaa minulle, kun tarkemmin ajattelee ;)
VastaaPoistaKiitos Pirjo <3
PoistaToispuoleisesta ystävyydestä on hyvä irrottautua. Oikea ystävyys ei ole hyväksikäyttöä, omien tarpeiden ja tarkoitusperien tyydyttämistä. Uskon, että irrottautuminen sellaisesta on ollut helpotus. Onnea siitä :)
Tämä oli hieno kirjoitus!
VastaaPoistaNäin ystävänpäivän jälkeenkin hyvä lukea. Ystävyyden ylläpito on joskus vaikeaa ehkä mahdotontakin. Ja parhaimmillaan elämän hienoimpia asioita.
Hyvää tulevaa viikkoa!
Kiitos Tuula <3
PoistaYstävyys on suuria tunteita, laidasta laitaan.
Kiitos samoin Tuula <3 Hyvää uutta viikkoa!