Pysyvyydestä

Tyhjien hyllyjen nostattamia ajatuksia

Nyt ei puhuta rahasta eikä liikevaihdoista. Nyt puhutaan tunteista. Siitä mitä joku asia voi merkitä itselle. Siitä kun tuntee menettäneensä jotain omasta menneisyydestään. Kun joku on aina ollut ja sitten sitä ei enää ole. Miltä se tuntuu?

Tässä meidän nykyisessä hektisessä ajassa mennään ja tullaan. Kiireessä ei aina ehdi eikä edes vaivaudu tutustumaan paremmin. Kun on niin paljon kaikkea mistä valita. Kun niin monet ovat meidän huomiosta kiinnostuneita. Kukaan ei huomaa eikä paljon välitä jos joku joukosta onkin poissa. Ettei sitä enää ole. Mitä välii, hei! On niin paljon muita. On niin vähän pysyvää.

Toista oli ennen. Kehitys verkkaisempaa, elämä enemmän paikoillaan. Vaihtoehtoja vähemmän. Ympärillä enemmän pysyvää, ennakoitavaa. Tuttua ja sellaisena turvallista. Saattoi luottaa, että tuo tuossa on vielä huomenna, ensi vuonna, aina. Että oman kerrostalon kivijalan maitokauppa oli paikallaan. Myi ruuat ja juomat. Kauppias hoiti asiakkaiden mielenterveyttä kyselemällä kuulumiset ja kuuntelemalla aidosti myös vastaukset. Kauppa jonne saattoi poiketa, vaikka ei ollut mitään vaille. Muuta kuin juttuseuraa.

Pysyvyyttä tarvitaan. Että tietää mistä on tullut. Että tietää miksi on siinä missä on. Jokaisella on omat pysyvyyden kiintopisteensä. Asiat joista muistaa mennyttä, jonka varaan voi myös laskea tulevaa. Pysyvyyttä voi olla vaikea selittää, mutta sen tuntee. 

Pikkuhiljaa pienet kaupat ovat kadonneet. Lopettaneet, kun me asiakkaat olemme niin halunneet. Olemme halunneet suurta, kaunista ja paljon. Kerroksittain ja hyllymetreittäin vaihtoehtoja. Eivät ne pieneen kauppaan mahdu. Runsaudelle on rakennettu hehtaarihallit, joiden käytäviltä saa hakea myyjää joka, jos sellaisen onnistuu löytämään, ei osaa kertoa tuotteista sen enempää kuin jo entuudestaan tiedät. Jos jotain on hyllyltä loppunut, tilalle ei kipaista hakemaan uutta. Ei, koska varastot ovat kaukana. Ehkäpä kokonaan eri kaupungissa. Kun joku on myyty loppuu, kaupataan sen tilalla ”ei oota”.

Kävelin tänään tyhjenevän Anttilan käytävillä. Tunnelma oli seesteinen ja rauhallinen. Ei mitään viime viikon konkurssimyynnin aloituksen veroista ostoryntäystä. Ihmiset olivat jo saaneet haluamansa uppoavasta laivasta. Tyhjät hyllyt olivat surullinen näky. Mitään ei jää jäljelle mistään. Ostin muutamia tavaroita. Uuden kahvikupin töihin, ihonhoitotuotteita ja ikivanhan sähköhammasharjan tilalle uuden. Vaihdettiin ajatuksia kassan kanssa. Nyt oli aikaa. Kukaan kun ei jonottanut takanani. Kerroin, että tuntuu haikealta kun Anttila nyt näyttää lopettavan toimintansa. Anttila kun ollut koko ikäni olemassa. Sellainen tavallisten ihmisten kauppa. Nuori myyjä melkein kuin lohduttaen sanoi: ”ei tätä pian enää kukaan muista”. Nuori nainen, joka on tottunut siihen, että pysyvää on vähemmän kuin muuttuvaa. 

Kyllä muistaa. Sellaiset jotka ovat eläneet silloin kun asiat olivat ja pysyivät. Kun muutos ei ollut päivän sana. Kun joku kauppaketju on sinnitellyt sieltä tänne asti, kyllä sen muistaa. Ja huomaa, kun se puuttuu. Tavallisten ihmisten kauppa.

Kuitti - sekin oli jotenkin niin surullinen.

Että näin.

Sii juu!