Aika Töölössä

ajatuksia herättävä keikka

Onneksi se on ohi. Leikkaus jota jännitin. Leikkaus jota te ihanat siellä myötäelitte. Tsemppasitte ja kannustitte täällä blogissa ja Instagramissa. En osaa mitenkään oikeilla sanoilla kiittää ja kertoa kuinka paljon tsemppinne merkitsee. Ihan vesi kihoaa silmiin hyvästä mielestä, jota nostatitte. Tunteen, etten ollut yksin.

Oli himppusesta kiinni, ettei leikkaustani jouduttu siirtämään. Leikkaustani edeltävänä päivänä Töölön sairaalassa jouduttiin sulkemaan juuri se vuodeosasto, jonne alunperin minun ja monen muun piti mennä. Huh ja hienoa, että asia järjestyi niin että pääsin leikkaukseen silloin kun piti.

Odottaminen on pahinta. Puen sairaalavaatteet päälleni, pakkaan omani pussiin. Toivon omien vaatteideni kanssa pikaista näkemistä. Istun ja odotan. Katselen sairaalan vihreitä seiniä. Kuuntelen sairaalan ääniä. Saman huoneen muiden potilaiden monitorien surinaa ja piippauksia. Nukkuvat vielä muut. On aikainen aamu.

Leikkaava lääkäri käy moikkaamassa. Tykkään hänestä kovasti. Asiallinen, rauhallinen ja selkosanainen. Piirtää kantapäähän leikkauksen koordinaatit. Pian tuodaan tuleva kenkäni, jota käytän seuraavat kaksi kuukautta. Se jalassa kuulemma sitten herään leikkauksen jälkeen.

Onnekseni olen leikkauslistalla ensimmäisenä. Ennen aamuyhdeksää jo unten mailla. Ennen sitä olen tavannut leikkaussalin väen, heidät jotka pitävät minusta huolta koko leikkauksen ajan. Ystävällisiä ja rauhallisia kaikki. Tietävät mitä tekevät. Anestesialääkäri juttelee hetken mukavia, kertoo mitä tekee.
Seuraavan kerran olenkin heräämössä, hoitaja sen kertoo. Leikkaus on ohi. Kello vähän vaille 12.
Tästä eteenpäin toipumista. Mahdollisesti kotiin jo samana iltana. Paitsi että heittäydyn sen verran pahoinvoivaksi, että yön yli on oltava. Vointi on tosi raato, joten en laita vastaan.

Seuraavana aamuna olo on jo parempi. Kuulen, vaikka en haluaisi, lääkärin kiertoa. Meitä on kuusi samassa huoneessa. Verhot antavat näkösuojan, mutta äänet kuuluvat. Kuulen tarinoita jotka saavat kyyneleet silmiin. Vanhus, jota toistuvasti on pahoinpidelty. Edellisen jäljiltä vielä käsi kipsissä, nyt lonkka murtuneena. Eräs huonetovereistani on ison vaikean leikkauksen edessä. Siitä selviytyminen ei ole varmaa. Ennen leikkaukseen lähtöä hän puhuu puhelun puolisonsa kanssa. Jättää varmuudeksi hyvästit rakkaalleen. Monisairas vanhus on kaatuessaan murtanut lonkkansa. Hänelle kerrotaan, että kaikki tehdään hänen hyväkseen. Lonkka leikataan. Mutta jos leikkauksessa tai sen jälkeen syntyy vakavia komplikaatioita, ei häntä elvytetä. Vanhus antaa suostumuksensa.

Näitä kuullessani olen entistä tietoisempi terveyden ja hyvän kunnon merkityksestä. Kaikki mitä ihminen itselleen voi tehdä kannattaa tehdä. Pitää itsensä kunnossa. Pitää itsestään hyvää huolta. Terveys on kullan arvoinen.

Tätä kirjoittaessani istun kotisohvalla. Tänään lauantaina on ensimmäisen kerran oman itseni tuntuinen olo. Aamukahvi maistui loistavalta. Pieni nälkä jo kurnii. En ole keskiviikko illan jälkeen syönyt vielä mitään. Mutta tänään sitä kaalilaatikkoa. Mies lupasi tehdä. Omat voimani ovat vähän vielä hakusessa. Ja kyynärsauvoilla kävely kotona kahden kissan pyöriessä ihmetellen mukana on aika haastavaa. Mutta näin on hyvä. Kotona on hyvä olla.

Kehuin jo kertaalleen Instassa ja Facebookissa, mutta vielä uudestaan: Kyllä Töölössä on osaava, ammattitaitoinen henkilökunta ihmisiä hoitamassa ja auttamassa. Kaikkialla ja kaikkien kanssa tuli tunne että hommat osataan. Käytös asiallista, sopivan rentoakin.
Arvostan julkista terveydenhuoltoa korkealle. Toivon ettei meidän oikeistolaishallitus päätöksillään rapauta sitä. Jokaisella tulee olla oikeus hyvään hoitoon. Maksukyvystään riippumatta.

Oikein ihanaa viikonlopun jatkoa kaikki te siellä. Kaunis aurinkoinen sää tuolla ulkona. Menen tästä hetkeksi parvekkeelle siitä nauttimaan.
Voikaa kaikki hyvin <3
Sii juu!