Arkikuva 3/52

Vuoden ajan joka viikko yksi kuva ja tarina sen takana omasta tavallisesta arjestani.

Viikon menevät niin että silmissä vilisee. Vuoden kolmas viikko vietetty ja neljättäkin mennään jo hyvää vauhtia.

Arkisista asioista ehkä yksi arkisin on työmatkat. Valtavat massat ihmisiä siirtyvät joka aamu ja iltapäivä paikasta toiseen. Kotoa töihin ja takaisin. Todellinen kansainvaellus.

Olen metron kannattaja, kulkenut sillä vuosikausia päivittäin. Tykännyt, että se on parasta ikinä kun joukkoliikenteestä puhutaan. Syksyisen pitkän sairasloman jälkeen olen kuitenkin vieraantunut. Kahteen ja puoleen kuukauteen kun en juurikaan liikkunut pidempiä matkoja muuta kuin autolla kuskattuna.

Pitkän tauon jälkeen menin sitten ensimmäisen kerran metroon niin kuulkaa melkein pelotti. Tuntui että ihmisiä oli ihan kauhean paljon joka puolella ja metro kulki niin että maisemat silmissä vilisi. Oikeasti tuntui että vauhtia ja kanssamatkustajia oli enemmän kuin aikaisemmin. Nopeasti sitä vieroittuu normaalina pitämästään.

Jalkaa säästääkseni olen nyt kulkenut työmatkat kahdella bussilla. Vaihto tapahtuu samalta pysäkiltä ja pääsen työpaikan viereen helposti. Paljon on bussissakin ihmisiä, mutta suurin osa selkä minuun päin. Hyvä niin. Sillä tykkään istua aamulla rauhassa omien ajatusteni kanssa. Kuunnella musiikkia tai lukea kirjaa.

Sunnuntain Helsingin Sanomissa (22.1.2017) oli artikkeli Osataan olla näkemättä, joka kertoi työmatkailusta. Akseli Valmunen on valokuvannut ihmisiä joukkoliikennevälineissä ja toimittaja Anna-Stina Nykänen sanoittanut kuvien kerrontaa omasta mielestäni kovin kliseisesti. Olemme kuulemma äänettömiä, mauttomia ja useimmiten hajuttomia tai huonolle haisevia joukkoliikenteen käyttäjiä paitsi nuoret miehet, jotka rullaportainen tuulen vireessä saattavat tuoksua kerrassaan hyvältä. Tämän olen itsekin havainnut. Rullaportaissa saa haistella hyvät ja huonot.

Miksi meitä moititaan siitä, ettemme hakeudu toistemme viereen julkisissa, vaikka kertaakaan ei täydessä bussissa jää yhtäkään istumapaikkaa vapaaksi? Miksi pitäisi varta vasten tällätä itsensä puolityhjässä bussissa jonkun viereen. Erityisesti kun nykyajan bussien penkit ovat niin kapeita että kaksin kun istuu, on käytävän puoleisen istujan toinen kannikka ilmassa. Ei riitä penkkiä koko ahterille, vaikka edustaisi normikokoa.

Miksi meitä moititaan siitä, ettemme ota katsekontaktia tai juttele vieraalle siinä vieressä? Joka kerran jos olen jostain syystä muutaman sanan sanonut olen aina saanut vastauksen. Ja vastannut jos jotain on minulta sanottu. Näin tekevät muutkin. Miksi olisi heitettävä jutun juurta ventovieraille vain todistaakseen olevansa sosiaalinen? Maailmalla matkatessa olen huomannut ihan saman: vieraille ei julkisissa kulkuvälineissä pääsääntöisesti jaaritella.

Miksi pitäisi olla sosiaalinen silloin kun on vieraiden ihmisten ympäröimä? Miksi olisi aloitettava juttelu, murrettava syvään juurtunut hokema, että olemme juroja. Jos ei vieraalle ole mitään asiaa. Miksi emme voisi olla niin kuin olemme?

Työmatkat ovat työpäivään valmistautumista ajatusten tasolla ja kotimatkat työstä palautumista samalla kun kotiasiat, kauppalistat ja vaikkapa harrastukset valtaavat ajatuksemme. Työmatkat ovat siirtymävaiheita joista saa nauttia omassa rauhassa.

Osataan olla näkemättä voi olla suoja- ja selviytymiskeino ihmisvilinässä, tiiviissä tunnelmassa ruuhkakulkuneuvossa vieraiden ihmisten kanssa. Silloin voi halutessaan olla näkemättä.

Elämässä saa olla näkemättä sitä mitä ei tahdo, kunhan emme sulje silmiämme toisen hädältä tai avuntarpeelta tai toisen ystävälliseltä lähestymiseltä.
Eikö vaan?


Mukavaa illan jatkoa kaikki te siellä <3
Sii juu!