Itsenäisyyspäivä

& muistoja

Kuva Ylen kuvapalvelu

Itsenäisyyspäivää vietän hyvin perinteisesti. Päivä kuluu perusvapaapäivän tapaan. Ulkoilua, hyvää syötävää. Toisinaan ystävien tapaamista. 

Sytytän kynttilät ikkunalle klo 18.00. Sen perinteen olen tuonut mukanani lapsuuden kodistani. Itsenäisyyspäivää suhtauduttiin hartaan kunnioittavasti. Ikkunat pestiin hyvissä ajoin ennen juhlapäivää. Kynttilöitä ei koskaan sytytetty palamaan muuta kuin kirkkaana loistavien ikkunalasien viereen. Hopeiset kynttilänjalat kiillotettiin kimaltelemaan kilvan puhtainen ikkunoiden kanssa. 

Asuimme keskustassa, vanhassa kivitalossa, jonka ikkunalaudat olivat leveät ja korkeat. Istuin usein olohuoneen ikkunalaudalla katselemassa naapuritalojen ikkunoihin syttyviä kynttilöitä. Vähän isompana lähdin ystäväni kanssa iltakävelylle. Kuljimme hiljaista kotikatua katseet ikkunoihin luotuna. Lähes jokaisessa ikkunassa paloivat kynttilät. Usein maassa oli lunta ja sitä sitä satoi hiljalleen lisää. Pakkaslumi narskahteli askelten tahdissa. Oli rauhallista ja kaunista. Tunsin kaunista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta kaikkien kynttiöitä ikkunallaan polttavien kanssa. 

Yksi erityinen muisto liittyy itsenäisyyspäivään. Oli Suomen itsenäisyyden 50. juhlapäivä. Illalla Kauppatorin rannassa oli ilotulitus. Tuohon aikaan ilotulitukset olivat erittäin harvinaisia. Kuljettiin koko perhe lumisia katuja Katajanokan sillan kupeeseen. Siitä isän mielestä näki hyvin. Ihmisiä kerääntyi hyvissä ajoin paikalle. Vähitellen näkymät ympärilläni peittyivät lämpimiin takkeihin pukeutuneisiin ihmisiin. Siellä minä, pikkuinen tyttö, kurkottelin kohti taivasta ja odotin ilotulituksen alkua. Silloin katseeni tavoitti tutun näköisen naisen. Tunnistin hänet Kyllitädiksi, tuon ajan lasten suuresti ihailemaksi piirtäjätädiksi. Tv:stä tuttu. Kyllitäti oli pukeutunut lämpimään turkkiin ja turkishattuun. Keskusteli iloisesti saman seurueen muiden aikuisten kanssa. En saanut hänestä katsettani. Aivan kuin Kyllitäti olisi tuntenut katseeni poskellaan, hän kääntyi katsomaan. Katseemme kohtasivat ja Kyllitäti veti kätensä rukkasesta ja vilkutti minulle samalla tavalla kuin hän teki aina lastenohjelman lopuksi. Sormessa hänellä oli sama hopeinen kilisevä sormus kuin mitä tv:ssäkin. 
Poskeni punehtuivat muustakin kuin pakkasesta. Leijuin ilmassa. Kyllitäti oli vilkuttanut minulle. 
Ilotulitus alkoi. Suuria väriroiskeita taivaalla. Niiden valossa näin, että Kyllitädin kauniisti hymyilevät kasvot olivat jo kääntyneet kohti taivasta. 
En tiedä huomasiko meidän perheestä kukaan muu Kyllitätiä. Ainakaan kukaan ei siitä maininnut. En edes minä. Pidin tämän pienen salaisuuden sydämessäni. Siltä sen otan esiin aina näin itsenäisyyspäivänä. Siinä yhdistyvät pienen tytön suuri ilo ja arvokkaan juhlan tunnelma.  
Yhteenkuuluvaisuuden tunne.

Itsenäisyys on vapautta. Vapauteen liittyy aina myös vastuuta. Pidetään huolta toisistamme ja nautitaan juhlapäivästä.

 Hyvää itsenäisyyttä!